Ennenaikainen synnytys ja sen jälkeinen raskaus. Lumin riskiraskaus ja hänen lähestyvä syntymäpäivä.

Kaksi vuotta sitten makasin sängyssä turhautuneena. Olin juuri viettänyt 12 viikkoa vuodelevossa peläten ja toivoen, ettei synnytys käynnistyisi vielä. Ennenaikaisen synnytyksen uhka oli suuri, sillä paikat alkoivat kypsymään jo raskausviikolla 25. Olin saanut välillä sairaalassa supistuksenestolääkettä ja minulla oli pitkään tiivis, säännöllinen seuranta riskiraskauden takia. Koko vuodelevon ajan jouduin välttelemään kaikkea tekemistä, mikä aiheutti supistuksia. Eli käytännössä ihan kaikkea. Makoilin kolme kuukautta ja mietin jokaisen kivun kohdalla päättyykö tämä kaikki liian aikaisin. Sitten vuodelepo loppui ja niin loppuivat myös supistukset. Kohdunkaulan heikkous, joka minulla on, oli kuitenkin kantanut jo rv 38 saakka vuodelevon ansiosta. Nyt, kun synnytys supistukset saisivat tulla, niin vaikutti siltä, ettei vauva syntyisi koskaan. Olipa todella monia tunteita sisältävä riskiraskaus.

Pian kaksivuotias kuopuksemme juuri syntymän jälkeen

Oma keho on samaan aikaan uhka ja turva

Lääkärien sanat, käyrät, kivut, synnytyksen enteilevät supistukset... Kaikki kertoi siitä, ettei mikään ollut hallinnassa. Sinä olit vielä kohdussani, elossa ja turvassa. Mutta me emme tienneet kuinka pitkään. Se oli aikaa, jolloin tulevaisuutta ei voinut tai edes halunnut suunnitella. Suuri epävarmuus synkensi omaa mieltä. Raskaus oli vain täynnä pelkoa. Makasin paikoillani ja toistelin mielessäni: "Pysy vielä siellä, rakkaani. Pysy vielä hetki."

Jokainen päivä tuntui viikolta ja samaan aikaan jokainen viikko tuntui voitolta. Jokainen kiputuntemus saattoi merkitä ennenaikaisen synnytyksen käynnistymistä. Olin kotona, liikkumatta, epävarmuuden varjossa. Ainoa tehtäväni oli pitää sinut hengissä.

Ja vaikka pelkäsin, minä rakastin koko sydämeni kyllyydestä sinua. Samalla kannoin vastuuta muusta perheestä sohvan pohjalta käsin. Helmin erityistarpeet, huoli kumppanin jaksamisen rajoista ja arjen pyörityksestä, jota ei voinut vain pysäyttää. Piti kirjoittaa lausuntoja, soittaa Kelaan, koordinoida hoitoja ja terapioita samalla toivoen, että pieni sisälläni jaksaisi vielä yhden päivän ja viikon lisää.

Minulle kertyi raskauden aikana ultraäänikuvia niin paljon, että niillä voisi tapetoida seinän. Jokainen kerta pelkäsin, mitä lääkärillä olisi sanottavana.

Helmin tarina kulki varjona mukana

Helmin raskaus jätti jälkensä. Minua ei silloin kuultu, vaikka tiesin, että jokin oli pielessä. Minulla oli todella voimakas äidinvaisto, intuitio, joka kertoi, että kaikki ei ole hyvin. Neuvolassa minua kohdeltiin ylihysteerisenä esikoisen odottajana eikä otettu ollenkaan huomioon keskostaustaani, eli mahdollista perinnöllistä tekijää. Jos minut olisi otettu tosissaan, ehkä meillä ei olisi keskosta. Tai ainakaan microkeskosta. Tämä kokemus seurasi mukana ja teki Lumin raskaudesta vieläkin pelottavamman. Lumin raskaus ei ollut uusi alku, vaan jatkoa jo kipua täynnä olevalle tarinalle. Lisäkuormitus omalle henkiselle hyvinvoinnille ja meidän perheellemme.

Odotin raskausuutisen jakamisesta rakenneultraan saakka ja tämä oli se, jolla me uutisesta kerrottiin.

Raskaus vuodelevossa, 12 viikkoa hiljaisuutta

Raskaus vuodelevossa ei ole lepoa. Se on lamaannuttavaa yksinäisyyttä ja tuskaa. Kehoni heikkeni ja mieleni murtui vielä enemmän. Itkin hiljaa, etten herättäisi Helmiä. Menetin uskon itseeni ja olin todella katkera. Miksi minä en saanut edes pientä hippusta onnellisesta odotuksesta? Miksi kehoni ei kykene tekemään työtään ja pitämään lapsiamme turvassa?

Yksi laukku muistuttaa yhä tuosta ajasta. Se on kaapin pohjalla valmiina lähtöön OYSiin, jossa joko määrätään sairaalavuodelepoon tai otetaan vastaan liian aikaisin syntyvä lapsi. Se laukku muistuttaa edelleen epävarmuudesta ja pelosta. Se symboloi sitä, kuinka synnytys saattoi alkaa milloin tahansa eikä koskaan ollut varmaa, mihin se päättyisi.

Vauvakupla, jota ei koskaan ollut

Kummankaan raskauden aikana tai niiden jälkeen en ole saanut kokea pumpulinpehmeitä hetkiä, onnentäyteisiä kahvikuppeja, tai juhlia kasvavalle vatsalle. Babyshowerit järjestettiin minulle vain hetki vuodelepoon joutumisen jälkeen ja nekin jouduttiin modaamaan makoilevan juhlakalun ympärille. Juhlat olivat ihanat, mutta olivat liian raskaat keholleni ja jouduin seuraavana päivänä useammaksi tunniksi osastolle käyrille ottamaan supistuksenestolääkettä. Raskaus oli kivun ja luopumisen aikaa. Minulle jäi vain se laukku sängyn vieressä ja ääretön pelko.

Lumin syntymän jälkeen arjen pyörittäminen jatkui niinkin normaalisti, kuin se pystyi. Olisin niin paljon halunnut jäädä nuuskimaan sitä vastasyntyneen tuoksua, mutta minun piti osallistua Helmin terapioihin ja viedä häntä kontrollikäynneille. Kirjoittaa hakemuksia ja selvittää tarvittavia tukitoimia. Olla omaishoitaja 2,5-vuotiaalle lapselle ja yrittää kaiken sen traumaattisen kokemuksen jälkeen helliä omaa vastasyntynyttä, maitoallergista ja koliikista kärsivää vauvaani.

Riskiraskaus, mutta korjaava synnytyskokemus

Olin pelännyt niin pitkään sitä, että lapsemme syntyy taas ennenaikaisesti, joten en osannut edes ajatella sitä, miltä tuleva synnytys näyttäisi. Tein itselleni toivelistan valmiiksi synnytysvalmennuksessa, jota kuuntelin vuodelevosta käsin yli kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Oli ristiriitaista kuunnella turhautumisesta pitkästä latenssivaiheesta ja supistusten puutteesta, kun itse halusin saada supistukset kohdaltani pois - edes hetkeksi. Osallistuin valmennukseen sillä halusin tietää, mitä kaikkea on mahdollisuus toivoa tai saada tapahtuvaksi, sillä Helmin synnytyksen kohdalla minä en ollut ehtinyt tutustua mihinkään. En saanut kivunlievitystä tai päättää ponnistusasentoa. Lumin synnytyksen kohdalla toivoin voivani vaikuttaa edes johonkin asiaan.

Viikot kuluivat ja pelkäsin joka päivä. Kun saavutimme täysiaikaisuuden en kokenutkaan sellaista iloa, jota olin toivonut. Minun pelkoni ennenaikaisuudesta muuttuikin kohtukuoleman tai synnytyskomplikaatioiden peloksi. Katastrofiajattelu, jonka Helmin syntymä jätti, oli jälleen aktivoitunut. Sain kuitenkin lopulta jotain, mitä en uskaltanut edes toivoa, nimittäin oikeasti korjaavan synnytyksen. Sellaisen, jossa minut nähtiin ja kuultiin. Jossa sain olla turvassa ja vahva samaan aikaan. Mutta se on toinen tarina. Siitä synnytyksestä, siitä eheyttävästä hetkestä, kerron lisää myöhemmässä kirjoituksessa.

Tärkein toive synnytyslistallani oli saada vauva edes hetkeksi rinnalle heti, jos hänen vointinsa sen sallisi. Ja onneksi näin kävi.

Paljon onnea rakas Lumi

Täytät tällä viikolla kaksi vuotta. Juokset, naurat ja elät täysillä. Et tiedäkään, että joskus olit pelkkä ehkä. Et tiedä, kuinka paljon sinua odotettiin ja kuinka paljon sinun odotuksen aikana pelättiin. Kun syntymäpäiväsi lähestyy, keho muistaa. Se kantaa vieläkin ne hetket ja olotilat. Kaiken sen unettomuuden, hengästymisen, paniikin, joka nousi rinnasta silloin, kun supistus iski. Tämä ei ollut eheyttävä matka, tämä oli taistelu. Mutta sen taistelun päätteeksi sinä olet tässä ja minä olen siinä rinnalla.

Minun maailmani, rakkaimmat tyttäreni.

Liity ihmeessä postituslistalleni, niin saat ilmoituksen uusista postauksista ja pysyt mukana perheemme menossa.