Kun kutsumus murenee: opettajasta tarinankertojaksi

Mitä tapahtuu, kun suurin unelmasi ei enää olekaan mahdollinen?

Olin aina tiennyt haluavani opettajaksi. Se ei ollut pelkkä ammatti, vaan kutsumus, haave, jotain, mitä kohti olin kulkenut lähes koko elämäni. Mutta elämä harvoin kulkee juuri niin kuin itse suunnittelemme.

Kun Helmi syntyi äärimmäisen pienenä keskosena raskausviikolla 23, kaikki pysähtyi. Yhtäkkiä en ollutkaan enää opettaja, en työyhteisön jäsen, en toteuttamassa sitä uraa, jota olin niin pitkään rakentanut. Olin äiti. Olin omaishoitaja. Ja olin täysin uuden äärellä.

Kuka minä olen, jos en ole enää opettaja?

Olen aina ollut tunnollinen. Tekijä. Suorittaja. Rakensin opettajuuteni päälle vahvan identiteetin, ja kun se vietiin pois, tai oikeastaan, kun itse jouduin siitä luopumaan niin tunsin olevani hukassa. Mitä olen ilman sitä?

Ensin en antanut itselleni lupaa ajatella vaihtoehtoja. Ajattelin, että jos en ole opettaja, olen epäonnistunut. Että kaikki ne vuodet opiskelua, kaikki se työ ja intohimo, kaikki, mitä olin opettajana kokenut ja oppinut, olisi mennyt hukkaan.

Mutta ajan myötä, kaiken pakollisen pysähtymisen ja elämän uudelleenrakentamisen keskellä, aloin nähdä selkeämmin.

Jokainen kriisi on myös uusi mahdollisuus. Matka itseeni alkoi siitä, että annoin itselleni luvan unelmoida uudelleen.

Unelmat eivät katoa, ne muuttavat muotoaan

Totuus on, että olin rakastanut luovuutta aina. Jo yläasteella olin pohtinut, hakisinko media-alalle, mutta pienellä paikkakunnalla Kuusamossa se linja alkoi vain joka toinen vuosi. Juuri silloin oli valitettavasti välivuosi aloituksen suhteen. Lukio tuntui ainoalta vaihtoehdolta ja lopulta ajauduin kohti kasvatustieteitä ja opettajuutta.

Mutta jo ennen sitä minä rakastin ikuistaa hetkiä. Rakastin kirjoittaa, kertoa tarinoita, kuvata, editoida, luoda jotain, mikä koskettaa muita. Kun olin au pairina Amerikassa, pidin blogia ja jaoin hetkiä elämästäni kuvin ja sanoin. Se oli minulle tapa käsitellä maailmaa ja olla yhteydessä muihin.

Kun palasin Suomeen ja jatkoin opettajaksi, unohdin tuon puolen itsestäni. En siksi, etten olisi rakastanut sitä, vaan siksi, että olin jo valinnut polkuni: tai niin ainakin uskoin.

ADHD ja työelämä - olinko koskaan edes oikealla polulla?

Jälkikäteen ajateltuna opettajuus ei ehkä koskaan sopinut täysin minulle. Rakastin sitä, mutta se myös uuvutti minut. Jo ennen Helmin syntymää olin kärsinyt ylisuorittamisesta, kuormittumisesta ja jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta. Minulla ei silloin vielä ollut ADHD-diagnoosia, mutta neuroepätyypilliset aivoni kamppailivat ympäristössä, jossa oli jatkuvasti keskeytyksiä, loputtomia ärsykkeitä ja valtava määrä odotuksia.

Mutta koska se oli kutsumukseni, en osannut kyseenalaistaa sitä. Kunnes elämä teki sen puolestani.

Uuden intohimon löytäminen

Kun en voinut enää olla opettaja, aloin miettiä, mitä voisin olla. Mitä oikeasti rakastan tehdä? Ja sitten se oli siinä: olin jo vuosia tehnyt sitä, mutta en ollut osannut ajatella sitä urana.

Sisällöntuotanto. Tarinankerronta. Yhteisön rakentaminen.

Se, mikä tuntui aluksi pakotetulta uudelleenajattelulta, muuttui intohimoksi. Aloin kouluttaa itseäni digimarkkinoinnin, lyhytvideoiden ja sisällöntuotannon maailmaan. Ja huomasin, että nämä kaikki taidot olivat olleet minussa aina: ne olivat vain piilossa opettajuuden varjossa.

Minä rakastan opettamista. Mutta se ei tarkoita, että minun on pakko olla koululuokan edessä. Nyt opetan brändejä ja yrittäjiä kertomaan tarinoitaan. Autan heitä sitouttamaan yleisönsä. Rakennan yhteisöjä. Ja mikä tärkeintä, saan tehdä sitä tavalla, joka sopii minulle.

Opettajuus ei hävinnyt, se vain muutti muotoaan. Nyt autan muita tarinankerronnan ja sisällöntuotannon kautta.

Oletko sinä keskellä identiteettikriisiä?

Jos tunnet olevasi hukassa, tiedä, että se voi olla myös mahdollisuus. Minulle se oli pakotettu pysähdys, mutta lopulta se johti minut elämäni tärkeimpien oivallusten äärelle.

Jos olet tilanteessa, jossa et enää tiedä, kuka olet tai mitä haluat, kysy itseltäsi:

Mikä on se asia, jonka tekeminen saa minut tuntemaan, että olen elossa?

Mitä rakastin tehdä ennen kuin maailma kertoi, mitä minun pitäisi tehdä?

Mikä herättää minussa uteliaisuutta ja innostusta juuri nyt?

Elämä ei aina vie meitä sinne, minne haluaisimme mennä. Mutta joskus se ohjaa meidät juuri sinne, missä meidän kuuluu olla.

Joskus itsensä löytäminen vaatii rohkeutta hypätä tuntemattomaan, kirjaimellisestikin. Elämä voi viedä suuntiin, joita ei osannut odottaa, mutta se voi olla juuri se hyppy, jota tarvitaan.

Mikä on sinun tämän hetken unelmasi?

Minun suurin haaveeni oli olla opettaja. Nyt suurin haaveeni on olla tarinankertoja, joka auttaa muita löytämään äänensä.

Entä sinä? Jätä kommentti: mikä on sinun tämän hetken unelmasi? Mihin suuntaan elämä sinua ohjaa juuri nyt? 💜