Aikuisiällä Diagnosoitu ADHD ja häpeästä vapautuminen

Olen aina ollut se, joka unohtaa avaimet, myöhästyy tapaamisista sekä puhuu liian paljon ja sitten murehtii liikaa siitä, mitä tuli sanottua. Se, joka innostuu ihan täysillä hetkessä, tekee kaiken tunteella, mutta uupuu, koska ei osaa pysähtyä.

Vuosi sitten sain diagnoosin, joka selitti kaiken. Aikuisiän ADHD. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, etten ole rikki, olen vain erilainen.

Armollisuus itseäni kohtaan on lisääntynyt diagnoosin saamisen jälkeen.

“Aina liikaa, aina väärin”

Oon ollut se, joka nauraa liian kovaa, itkee mainoksille ja myöhästyy, vaikka lähtee kuinka ajoissa. Se, joka jättää laukun purkamatta vielä kaksi viikkoa (toisinaan kuukauttakin) matkan jälkeen ja unohtaa maksaa laskut, vaikka ne on pöydällä nenän edessä.

Lapsuudesta asti musta tuntui, että muut tiesivät miten tulee käyttäytyä ja olla. Muut muistivat kokeet ja koulureput. Ite muistin lähinnä sen, että olin taas unohtanut jotain.

Kaiken tämän johdosta sitä oppi sopeutumaan. Maskaamaan ja esittämään, että kaikki on kunnossa, vaikka sisällä kuohui. Sulautumaan joukkoon, vaikka koko ajan oli ulkopuolisuuden tunne. Tekemään asioita, joita ei olisi ehkä halunnut tehdä, jotta miellytti muita.

Kun keho ja mieli pysäyttivät

Sitten tuli elämä, joka pakotti pysähtymään. Kun ensimmäinen lapsemme, Helmi, syntyi keskosena raskausviikolla 23+1, kaikki muuttui. Masennus ja ahdistus veivät minut vuosiksi. Pää oli täynnä meteliä, mutta kukaan ei nähnyt sitä. Ei edes mun oma lääkäri, olinhan oppinut esittämään niin reipasta jo viimeisten reilun kahdenkymmenen vuoden ajan.

Kun mikään ei helpottanut, ei terapia, ei masennuslääkitys, ei lepo, niin aloin miettiä, voisiko tämä olla jotain muuta. Miksi mun aivot käy jatkuvasti ylikierroksilla? Miksi en lepää, vaikka nukun? Miksi unohdan ihan kaiken, vaikka haluaisin oikeasti muistaa? Miksi kuormitun pienimmistäkin asioista ja kaikki aistit ovat jatkuvasti ylikierroksilla?

Sitten mut otettiin todesta ja pääsin tutkimuksiin. Ja kun sain diagnoosin, kaikki ne vuosien palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

Diagnoosi, joka muutti kaiken (ja ei kuitenkaan mitään)

Sain ADHD-diagnoosin viime vuonna. Mun reaktio tuohon uutiseen oli varmaankin melko koominen, sillä nauroin ilonkyynelten läpi ja hoilotin kaikille, että "MULLA ON ADHD!!!" Koska ensimmäistä kertaa elämässäni en tuntenut itseäni rikkinäiseksi. Oivalsin, että kaikki ne piirteet, joita olin pitänyt heikkouksina, kuten tunneherkkyys, impulsiivisuus, yliajattelu, olivatkin osa sitä, miten mun aivot on rakennettu. Ne ei olleet virheitä, ne oli ominaisuuksia. Ne oli osa minua.

Mutta diagnoosi ei ole mikään taikasauva. Se ei poista univaikeuksia, kaaosta, huonoa työmuistia tai ylikuormitusta. Eikä se todellakaan anna lupaa toimia miten haluan vain diagnoosin varjolla. Kuitenkin se antaa tietämystä siitä, miksi maailma joskus tuntuu liian harmaalta ja miksi palautuminen vie enemmän aikaa.

Haasteitani aikuisiän ADHDsta

Aikuisiän ADHD ei näytä samalta kaikilla. Joillekin se on jatkuvaa levottomuutta, toisille lamaantumista, jollekin impulsiivista käyttäytymistä. Minulle se on valitettavasti vähän kaikkea.

Usein se näyttää siltä, että teen kymmentä asiaa yhtä aikaa ja unohdan miksi nousin sohvalta. Joskus se on sitä, että selailen puhelinta kaksi tuntia, koska en pysty aloittamaan yhtäkään “pitäisi”-asiaa. Joskus taas sitä, että teen kolme päivää putkeen satalasissa ja unohdan syödä, sillä en malttaisi lopettaa.

ADHD-aivot ovat minulla todella uuvuttavat. Mutta samalla ne on luovat, uteliaat ja täynnä elämää. Huomaan pieniä yksityiskohtia, tunnen syvästi ja osaan heittäytyä hetkeen. Joskus liiankin täysillä, mutta ehkä juuri siksi elämä tuntuu elämältä.

Ymmärrys muutti kaiken

Diagnoosi ei tehnyt minusta uutta ihmistä, vaan se antoi luvan olla minä. Se opetti hyväksymään sen, että en toimi samalla tavalla kuin muut. Että mun aivot tarvitsee välillä enemmän taukoja, enemmän palautumista, enemmän järjestystä kaaoksen keskelle. Post-it lappuja, visuaalisia listoja, kolme kalenteria ja herätyskellomuistutuksia pienimmistäkin asioista.

En ole laiska, en saamaton enkä todellakaan epäonnistunut. Olen vaan ihminen, jonka aivot käy vähän eri rytmissä.

To do-listat ja jatkuvat hälytykset ovat arkipäivää toiminnanohjauksen tukemisessa minun ADHD-polulla.

ADHD-aikuinen, et ole yksin!

Jos luet tätä ja tunnistat itsesi (sen liiallisuuden, sen sekamelskan ja sen jatkuvan itsesyytösten kierteen) niin haluan sanoa, että sää et oo yksin. Sun ei tarvitse mahtua muiden tahtiin eikä todellakaan sulloutua toisten muottiin.

Tästä alkaa postaussarja mun ADHD-matkallani. Jos koet, että tämä resonoi, niin tilaa ihmeessä mun uutiskirje ja pysyt kuulolla aina, kun uusia postauksia tippuu.

Kaikille haluan toivottaa oikein mahtavaa ADHD-viikkoa!